Kumpi on kauniimpi

Noniin. Hoitajakandidaattityttö oli siis suloinen, vilpitön ja kiinnostunut, mutta melko kokematon. Toisaalta, mistäs sitä kokemusta saa, jossei kukaan opeta. Ja kun tämä oikeasti kiinnostuneen oloisena kuunteli loputtomia oivalluksiani hevoskäsittelyn saralta, niin varmaan pidän mukana jos vaan haluaa ja saa järjestettyä. Ja kuinka ollakaan, se alkuperäinen ykkösehdokas, jolla siis oli auto käytössään, vastasi myös. Oli mukavan sattuman kautta tulossa katsomaan samalle tallille toista hevosta. Joka omistajan muuttuneiden opiskelukuvioiden vuoksi onkin maisemissa vain muutaman kuukauden. Joten kun tämä toinenkin nuori nainen osoitti asiaankuuluvaa ihailua Valoa kohtaan, ja oli muutenkin oikein pätevän oloinen, niin eiköhän hänkin ole mukana kuvioissa. Hiphei.

Lisäksi menin siis ostamaan trailerin, koska vakaa aikomukseni on olla metsittymättä ihan vaan tätiköpöttelyyn maalaistallilla. Haluaisin osallistua valmennuksiin ja kilpailuihin ja hetihän se on aloitettava. Ja niin perin juurin hankalaa se olisi aina sitä traileria yrittää vuokrata. Että kun tausta-ajatustyö sopivista mahdollisuuksista oli tehty ja tarjonta internetistä tarkistettu, niin melko helppo siitä oli hyvä kauppa tunnistaa ja sitten tehdä. Eli nyt ei ole kopin puutteesta kiinni meidän maailmanmaine.

Nyt onkin sitten oltu jälkikasvun kanssa mökillä jo useampi päivä. Ajomatka tallille on viisinkertainen, mutta onneksi on siedettävä äänikirja ajomatkoiksi. Riittävä yöuni tekee myös ihmeitä. Olen kyllä positiivinen ja tulevaisuususkoinen ihminen univelkaisenakin, mutta ihmeen paljon helpompaa se on näin. Tallireissut, ratsastukset, Valon hoitelut, kaikki yhtä ruusuilla tanssia. Toki joitain asioita jää mietityttämään, pitäisikö olla paksumpi oliivikuolain, pitäisi hankkia rutiinia niihin jalkojen nosteluihin, enemmän siirtymisiä ratsastaessa, jne. Ja kun nuorukaisella pitää kaikki lopettaa niin kauan kuin se tuntuu hauskuudelta eikä työltä, niin itsellä jää polte päästä heti takaisin jatkamaan. Mutta ehkä se tosiaan toimii samoin hevosellakin? Nyt vasta tulin ajatelleeksi.

Mökillä meillä on semmoinen ihana matala lahti, jossa on hiekkaranta ja idyllisiä kaisloja kasvamassa. Noh, moni kakku päältä kaunis. Kaislat kuolevat ja katkeavat ja ajautuvat rantaan joko korsina tai epämääräisenä ruskeana möhjönä. Jossa on mukana myös kuihtuneita lehtiä ja mitä lie luonnon antimia. Ja jos tätä kaikkea ei haravoi rannalle kuivumaan ja kanna siitä edelleen kuutiokaupalla rannalle lahoamaan, niin koko hiekkaranta lakkaa olemasta ja varmaan koko lahti kasvaa umpeen. Ei silti, että sillä rannalla niin mitään tekisi, pikkulapset voivat siinä suloisesti pulikoida, mutta heti kun uimataito kertyy, niin liian matalaa on kasvavalle egolle, täytyy päästä syvempiin vesiin. Mutta lahdesta ei sinne voi siirtyä. Liian matalaa uitavaksi, ja toisaalta paksu matto kaislan juuria alkaa puolesta välistä matkalla avovedelle, ja siitä töröttää teräviä piikkejä, joten kahlaaminenkaan ei onnistu. Kymmenisen vuotta sitten raivopäisenä heiluin talikon kanssa siellä, ja ehkä pari neliömetriä tuota mattoa sain poistettua. Mutta pakko oli antaa periksi, parisataa neliötä jäi ja selkä nitkahti ja paarmat  vainosivat. Suunnittelin ruoppauttamistakin, mutta kallista lystiä oli. Että ihan vaan linjalla katsotaan kumpi tässä voittaa, yhdet kaislanjuuret vai minä, niin yllättäen olin aikuinen ja luovutin. Tai nuuka.

No kuitenkin. Äitini on siis sitkeästi vuodet ja vuosikymmenet joka kesä, joka reissullaan mökille haravoinut rantaa ja kantanut siitä moskaa pois. Olen suhtautunut urakkaan kuten johonkin kreikan mytologian käsittämättömään kiven vierittämiseen vuoren laelle uudestaan ja uudestaan. Olen auttanut, mutta ollut ärtynyt, että kaikkea sitä jumankauta ihminen tekee, eikö tähänkin nyt joku kone tai pysyväisratkaisu saada tilalle. Vasta ihan viime vuosina olen alkanut nähdä homman kauneuden. Jos haluaa sen rannan olevan sellainen idyllinen pulikointipaikka harvoin piipahtaville ja kohta uloskasvaville suvun pienimmille, niin mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja vaikkei kukaan siinä kävisi, niin se on vaan tehtävä. Niinpä eilen ja tänään tallireissun jälkeen äitini kanssa siivosin tuon lahden taas kerran. Haravoin ja mätin moskaa ämpäreihin ja kannoin syrjään. Ja koin jonkinlaisen tärkeän, kaunokirjallisen sukupolvikokemuksen. Hyräilin itsekseni Loirin tulkintaa Eino Leinon runosta:

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä

Vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?

Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?

Vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
siksi mun murtua täytyy.