Esittelyhkö

Tästä kyllä näyttää tulleen varsin hevoskeskeinen blogi. Sopiihan nimikin siihen, ja sydämen kyllyydestä sormet näppiksellä laukkaa (huom. laukkaa). Ja tällä hetkellä ei sydämessä tai päässä paljon muuta ole kuin nuo hevosasiat. Jalkapallokin on joko liian tylsää tai liian jännää. Ja loman oikeuttamana olen kaikki velvollisuudet itselleni melko epätyypillisesti vaan lykännyt tuonnemmaksi. Mutta sitä mukaa kun päivänpolttavia ulkohevosellisia oivalluksia ilmenee niin tulen niitä jakamaan, olkaa huoleti.

Esittelenpä tässä nyt siis jatkokommunikaation yksinkertaistamiseksi hevoseni: Valo, 4-vuotias suomenhevosori, väriltänsä kimo, joka on suomenhevosilla harvinainen ja sen vuoksi joidenkin himoitsema väri (kimot syntyvät tummina, ja muuttuvat harmaan sävyjen kautta sitten vuosien kuluessa yleensä ihan valkoisiksi. Tasan ei käy onnen lahjat, mieleen tulee eräskin laulava valittaja: ”Oi miksi minä tummana syyyynnyin, miksen syntynyt vaaleana”). Muutenkin Valo on komea ja hauska poika. Itserakkauttani, ja todistaakseni itselleni että olin tehnyt oikean päätöksen menin laittamaan facebookin ryhmään ”Suomenhevonen, paras hevonen” muutamia kuvia Valosta, ja tähän mennessä tykkäyksiä on 589, positiivisia kommentteja noin 45 ja yksityisviesteinä siemennestepyyntöjä noin viisi.

Kyllä kansa tietää.

Ja helpottavaa

Tänään aamupäivällä lähdin tallille jo lähtökohtaisesti tulevaisuususkoisempana kuin eilen illalla. Kyllä liian lyhytkin uni vaan on ihmeellinen asia. Mietin, että onhan niitä ammattiauttajia rahasta saatavana jos hevonen onkin äkisti kääntynyt psykopatiaan.

Mutta ei ollut. Rentona maata lötkötti tarhassaan, kampesi ylös ja tuli tervehtimään, ja käyttäytyi minua kohtaan kaikin puolin nöyrän ystävällisesti. Olin ajatellut perehdytystyyppisesti tänään vain harjailla ja talutella ympäri tiluksia. Mutta iski laiskuus, ja varsinkin kun maastoiluopastustakin ilmaantui tarjolle niin päädyin ratsaille. Eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut. Poika käyttäytyi oikein hyvin. Orisukupuoli ilmiintyi höröttelynä ja ryhdistäytymisenä muiden hevosten lähettyvillä, mutta ei mitään mikä ei olisi hallinnassa, ainakaan toistaiseksi.

Niin että eiköhän tästä hyvä kumminkin tule?

Ihmeellistä

En voi sanoa etteikö olisi vähän sekava ja hämmentynyt olo. Semmoinen temppu tuli nyt sitten tehtyä. Että ostin sen hevosen. Ensin aamupäivästä juoksin ja juoksutin ja talutin ja silittelin ja seisotin, ja eläinlääkäri syynäsi ja kuvasi tuntitolkulla, eikä vaan löytänyt vikaa. Klinikan henkilökunta ja muut asiakkaat kilvan kehuivat kuinka järjettömän hieno ja hyväkäytöksinen poika siinä olikaan ja mikä tulevaisuuden lupaus. Ihan niin kuin olin jo viikkotolkulla itsekseni miettinyt, ja taas aloin pelätä, ettei myyjä myykään, tai ainakin tuplaa hinnan. Joten tietenkin tein onnellisena ja helpottuneena kaupat heti.

Mutta kun sitten oltiin päästy uudelle kotitallille, ja poika siellä vähän ihmetteli ja huuteli, ja kaikki paikat olivat minullekin vieraat ja ihmiset samoin, niin tuli semmoinen olo, että minähän saatan hyvin jopa todennäköisesti sössiä ihan kaiken. Että mikä minä oikein luulen olevani, suurikin hevoskäsittelijä ja ratsastaja? Pakkoko on jokainen päähänpinttymä aina toteuttaa?

Ruoka ja koti ja ihana mies auttoivat vähän, ja ulkopuolelta katsottuna kaikki taitaa olla yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin hypoteettisissa kuvioissani. Mutta ans kattoo nyt sitten. Outo olo on. Olisipa jo huominen. Ja olispa huominen hyvä.

Pakko liittää tähän kuva, joka muistuttaa onnekkuudestani, kun olen tällaisen Hevosen omistajaksi päässyt.

Ratsukon yläpuolikas todettu terveeksi

Niin se meni kuten moni jo mainostikin, ei mitenkään erityisen miellyttävää, mutta nopeasti ohi. Siis gastroskopia. Eikä mitään vakavaa löytynyt, mutta toisaalta ihan käypä selitys muuttuneelle ruokailulleni. Voi siis jatkaa näin, mikäs sen mukavampaa.

Loppulomapäivä menikin sitten hevostarvikkeita surffaillessa, ja livenä keskustan kaupoista katsellessa. On se kyllä kumma, kuinka joidenkin liikkeiden konsepti tuntuu perustuvan siihen, että asiakas tuntee itsensä persaukiseksi maalaiseksi. On niin helkkarin laadukasta ja hienoa relettä jos jonkinlaista, antiloopin parahinta napanuoranahkaa ja aitoja vuorikristalleja ja olympiakakkonenkin on nimensä tuotteelle antanut. Ja vain moukka katsahtaa hintalappua. Ei siis muuten mitään järkeä. Paskaa ja rapaa on täynnä hienoimmankin tallin ympäristö, eikä huipuintakaan hevosta kiinnosta muu kuin että mukavalta tuntuu. Ja mitä väliä kestääkö joku nahka laadullisesti viisi vai viisikymmentä vuotta, parin vuoden päästä on kumminkin uudenlaiset glitterit saatava.

Kun on ollut hevosmaailmassa vuosikymmeniä on ja off, niin voi jotenkin ulkopuolelta ja huvituksella katsella näitä alati vaihtuvia ehdottomien, päätä tutisuttavien totuuksien muotivirtauksia. Nyt on näin, ja kymmenen vuoden päästä ei siis todellakaan ole niin. Alemmuudentunne hienoissa keskustakaupoissa tosin on ja pysyy.

Ihana valo

Tämä päivä meni hevosretkellä. Ja kannatti. Hevonen oli ihana. Ei mikään kone, eikä täydellinen, mutta oma valloittava positiivinen persoonansa. Ja minun näkökulmastani valtavan potentiaalinen, ehkä tuleva universumin mestari. Pelkäsin, että myyjä huomaa kuinka mahtava hevonen on, eikä myykään, ainakaan minulle. Oivalsin joka tapauksessa, että paras mittari sille kolahtaako joku hevonen vai ei, on se että hymyileekö selässä koko ajan, vai onko enempi hampaat irvessä punkemisen makua hommassa.

Nyt pitää vielä muutama päivä jännittää, tai siis yö valvoa, että mitä eläinlääkäri perjantaina tarkastuksessaan sanoo. Ainahan jotain sanomista löytyy, mutta jospa pliis pliis pliis ei isompaa?

Pienesti voin edeltävästi hermoilla omankin terveyteni puolesta. Sinänsä positiivisesti menetin ruokahaluni vuodenvaihteen Thaimaan matkalla ja paino on ihanasti tippunut ponitytön lukemiin. Huomenna tähystyksessä ei sitten toivottavasti mitään matoa vakavampaa löydy. Ihmeen seesteinen olo. Joten nyt tietysti tulee turpiin.

Elämän turhuuksista

Ihailinpa tässä sosiaalisessa mediassa eteen tullutta videota, jossa nuoret pojat jossain Ameriikan metrossa akrobatiseerasivat käsittämättömällä taidolla ja ilolla siinä seisomisalueen keskitangossa ja kattoon kiinnitetyissä telineissä. Ihan mahtavaa! Mutta tuskin taitavat sillä taidolla itseään elättää. Hatunkin jos laittavat kiertämään, niin varmaan katsoo moni metromatkaaja muualle, onhan tuota rahanmenoa omastakin takaa, ja enemmän ärsytti tuo äskeinen kekkalointi ja räpin räime.

Se on mennyt nykyihmisen elämä semmoiseksi, että kumminkin aika harvat lahjakkuudet lyövät leiville. Myyntitaito ja laskupää ehkä, hahmotuskyky ja empatia, sosiaaliset taidot, luovuus, kielipää. Mutta otetaanpa nyt vaikka jopa keskinkertaista parempi kropan hallinta tai fyysinen kunto, peräti akrobaattisuus, musikaalisuus, kirjoitustaito, visuaalinen silmä, ratsastustaito, tarkkuus tikanheitossa tai biljardissa, välineen hallinta missä tahansa joukkuepelissä, uima- tai laskettelunopeus, komiikan ymmärrys, venyvyys spagaattiin ja rytmitaju, esiintyvä ilmaisuvoima. Vain poikkeustapaukset voivat näistä palkkaa saada. Valtavaa henkilökohtaista tyydytystä ehkä kyllä, ja parhaimmillaan sosiaalista suosiota, joskus jopa apua kumppanin etsinnässä ja lajin jatkamisessakin, mutta taloudellinen puoli yleensä jää näistä itsensätoteutuksista enempi sinne miinuksille.

Toisaalta sitten aina välillä saa lehdistä lukea tutkimustuloksista, joiden mukaan vaikka musiikin kuuntelu onkin sikäli huippua, että se parantaa älyllistä suorituskykyä. Ja tällä sitten oikeutetaan yhteiskunnan panostusta musiikkiluokkiin ja kaupunginorkestereihin, sen sijaan että kaikki verovarat laitettaisiin terveydenhuoltoon pitämään kansalaisia hengissä, kuten joku pragmaatikko saattaisi esittää. Paskapuhetta sanon minä. Tai mies sen kyllä ensin sanoi, ja minä uskoin, mutta ei näy äijä omaa blogia perustaneen, joten paasaan tätä nyt omissa nimimerkeissäni. Mutta siis paskapuhetta. Musiikki on itseisarvo, samoin kuin venyvyys spagaattiin ja tikanheittokyky. Ratsastuksesta ja hevosmiestaidosta puhumattakaan. Sitä varten täällä ihmisinä ollaan että itseään paremmiksi omissa lahjakkuuksissa kehitetään. Ei ole mitään arvoa sillä että vaan pysytään hengissä ja tehdään tylsiä mutta tuottavia töitä että voidaan maksaa veroja että voidaan pitää muitakin hengissä tekemässä töitä ja maksamassa veroja.

Ja näin ympyrä sulkeutuu ja päästään siihen, että taloudellisesta katastrofaalisuudestaan huolimatta hevosen osto siis on kuin onkin hyvä teko. Jos ei nyt kansalaisvelvollisuus niin ihmisarvon ilmentymä. Huomenna sitä yhtä katsomaan. Jännittää.

Sijaistoimintaako

Mistään järkevästä ei näytä tulevan mitään, ja nyt yhtäkkiä löydän itseni perustamassa blogia. 

Kyse on epäilemättä narsismista. Minulla on väliä. Minulla on annettavaa. Tosiasiassahan minulla on väliä vain lähisukulaisilleni, ja ilman annettavaani ihmiskunta selviää eikä tee heikkoakaan. Mutta josko vaikka joku joskus hymyilisi hetken näitä lukiessaan, tai sanoisi ”aa, juuri noin”. Sanotaan siis että siksi. Sitä paitsi olen minäkin muiden blogeista nauttinut. Jos olisi siellä ollut liian kyseenalaistava itseilmaisija asialla, niin ilman olisi sitäkin iloa jääty. Ja mahtuuhan tänne näitä, jorinoita verkkoon.

Noniin, itse asiaan. Minulle tämä on ilmiselvää ja kaiken järjellisen toiminnan torpedoiva monomania, mutta tehän ette voi tästä tietää. Mutta siis hevonen on saatava. Nyt. Heti. Jokainen päivä on liikaa, nyt kun mä ilman sua jäin, jokainen päivä on liikaa, elää en voi näin. Mä liikaa tuijotin tähtiin, ja liikaa, sehän jo nähtiin, rakastin. Tämmöinenkin tapa muuten on joillain ihmisillä, sopiva ärsyke laukaisee laulun päähän ja sitten mennään.

Nuoruuden poni kun myytiin ja lähti niin huusin surusta. Vieläkin itkettää se ajatus. Aikuisempana sitten oli erilaista, hevonen oli, rakas ja hieno, mutta kun silloin perheen ja asuntolainan alta siitä eroon pääsin, niin kyllä helpotuksesta nauroin. Ei synny kansanviisaudet tyhjästä, huoleton ON hevoseton mies. Ja nainen. Sama oivaltavuus on muuten siinä sanonnassa, että jotain on hampaankolossa. Yhtäänhän ei siis voi muuhun keskittyä, kun on joku kökkö siellä kielen ulottuvissa mutta ahdistaen kinteellä. Ja nyt on. Hevosettomuus on hampaankolossa.

Tuli tässä taannoin oivallus, että hienointa elämässä on yhteys. Ilman yhteyttä ei ole oikein mitään. Sehän on ihan mahtavaa kun on yhteys jonkun ihmisen kanssa, ollaan samalla aaltopituudella, nauretaan samoille jutuille, ymmärretään ilman sanoja jopa. Mutta kun semmoinen yhteys tulee jättimäisen eläimen kanssa, kun hevonen ymmärtää jo ajatuksesta mitä haluan, ennen kuin olen tietoisesti ilmaissut sitä mitenkään, se on taikaa. Se on ihme.

Työelämässä pitäisi ilmeisesti edetä. Luultavasti voisin, jos haluaisin. Mutta urakehitystä en nyt himoitse. Enkä onnekseni edes enempää rahaa, en nimeä, valtaa tai vastuuta, enkä tosiaankaan lisää työtä. Joku himoitsee. Annetaan se niille. Minä intohimoitsen yhteyttä hevoseen. Annetaan minulle se.

Yksi on jo kiikarissa. Pitkään olen tähynnyt, ja aina vaan hyvältä näyttää. Pian se ratkeaa. Pysykää kanavalla. Pitäkää peukkuja. Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään…