Kiirutta on pitänyt

Ei ole ollut kenellekään suuri menetys, mutta pahoittelut silti hiljaisuudesta. On ollut tekemistä. Ensin olin tyttären kuoron kanssa Unkarissa, Debrecenissä vajaan viikon. Valtava yllätys, että kaikki etukäteen järjestämäni bussit ja hotellit olivat siellä missä pitikin, emmekä joutuneetkaan vaeltamaan matkatavaroinemme öisiä Budapestin katuja. Missä tosin päivisin näki kiinnostavaa remontointityötä (kuva). Kukaan ei myöskään kuollut allergiseen reaktioon sopimattomasta ruoasta, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut. Yksi kyynärpää murtui, mutta kun se ei ollut omani, tarjosi se lähinnä mahdollisuuden tutustua paikallisen terveydenhuollon toimintaan. Ihan ok. Niin ja lauluosuudet menivät hienosti, on tuommoiset lahjakkaat ja vilpittömät ja valoisat nuoret vaan ihania.

Nuorista puheen ollen, reissun jälkeisestä kiireen tunteesta on sitten vastannut meille muuttanut saksalainen vaihto-oppilas tyttö. Mahtava tyyppi. Suomi ei ole vielä ihan hanskassa, mutta luottamus oppimiseen on keskuudessani luja. Huonekaluissa tönöttää tarralappuja, joissa lukee kunkin esineen nimi suomeksi.

Oma ihana tyttöni lähtee puolestaan muutaman viikon päästä Ranskaan vaihtoon. Eihän sitä vielä osaa edes ymmärtää, kuinka haikeaa se varmaan tulee olemaan, mutta ennen kaikkeahan se on ihan mahtavaa. Uudet asiat on niin jännittäviä, hyvällä tavalla.

Valolle kuuluu hyvää. Entinen omistaja, joka on minua parempi kouluratsastaja, on aikeissa startata Valon kanssa nuorten hevosten kilpailuissa ensi viikolla. Kävi parina päivänä treenaamassa, ja minäkin näin, kuinka hevosesta irtoaa aika paljon, kun itse osaa vaatia. Alkoi siis ryhtiliike ja loppui lässytys.

Vastuumestari

Eilisilta ja tämä päivä meni puomeja maalatessa. Esteratsastuksessa tarvitaan esteitä, esteet on useimmiten tehty puomeista, ja yleensä puomit on maalattu kirkkailla väreillä. Luultavasti ihmisten esteettistä silmää miellyttämään, mutta saattaa hevosten näkökyvylläkin olla jotain osaa tähän perinteeseen. Näin joka tapauksessa kisoissa, ja niitä ajatellen olisi oivaa reenata vastaavilla värityksillä kotioloissakin.

Nykyisellä tallillamme on kyllä puomeja ja estetolppia. Kyllästetystä puusta, mutta maalaamattomia. Olleet tässä luonnontilassa käsittelyä ihan lähiaikoina odottamassa kuulemma kolme vuotta. Me olemme olleet Valon kanssa tallin asukkaita reilut kolme viikkoa. Tuli semmoinen olo, että minä haluaisin ne maalatuiksi. Mutta että jos en minä sitä itse tee, niin saattaa vierähtää pidempikin tovi, ja kelien väistämättömän viilenemisen myötä ehkä vielä pidempi.

Niinpä heittäydyin epäilemättä vähän päällekäyvän aktiiviseksi, mutta toisaalta diplomaattiseksi ja asialliseksi. Ja keskustelujen jälkeen kävin ostamassa maalit ja välineet tallin laskuun ja markkinoin talkoita tallin facebook-ryhmässä. Ja loppujen lopuksi sain eilen mukaan hommaan ihanat lapseni ja heidän yhden ystävänsä. Joista oli todella apua, pohjatyöt tehtiin ja valkoiset osuudet maalattiin. Mistä minun oli helppoa, joskaan ei täysin vaivatonta sitten tänään maalata yksinään ne väriosuudet. Kätevät talkoot, ei tullut riitoja työtavoista tai musavalinnoista. Musiikki muuten helpottaakin työntekoa kummasti. Kyllä seitsemän kääpiötä tiesivät.

Oma käsitykseni persoonallisuudestani on laiska paska, joka lykkää velvollisuuksien suorittamista ja ennen vanhaan sai herätyksen vaikka mieluummin paperoida hyllyjä kuin hoitaa jonkun pikku homman. Nykyäänhän sijaistoiminnot hoituvat järjestään internetin kautta. Mutta mieheni ja joku muukin on siinä käsityksessä että olen tarmokas ja aikaansaapa ihminen, ja kun nyt tätä puomirykäystä mietiskelee, niin ehkä se niin onkin. Riippuu vaan kovasti hommasta.

Suosikkiblogistini on ollut viime aikoina surullisen hiljainen, mutta häneltä löytyy aiheesta hyvä juttu: 

http://hyperboleandahalf.blogspot.fi/2010/03/procrastinator.html.

Luovun Savonlinnasta

Kävimme perheen kanssa Savonlinnassa. Oopperajuhlilla, tosin katsomassa balettigaalaa. Savonlinna on kaukana. Kesällä viehättävä paikka, mutta talvella uskoakseni melkoinen persläpi, linnasta huolimatta? Niinpä on ymmärrettävää, että matkailijoita ei ehkä vuoden ympäri riitä jonoiksi asti, ja alan yrittäjien on ruuhkakuukausina ulosmitattava elantonsa raskaamman kautta. Mutta kipurajoilla mennään. Ja kun elämä on joka tapauksessa luopumista, niin tulin siihen tulokseen, että minä voin luopua kymmenestä tunnista autossa, satasen paikkalipusta aina sen katsomon isopäisimmän hytkyjän takana, kolmenkympin pikkukuoharista, viidensadan perhemajoitusyöstä ”hotelliksi” remontoidussa, pätsikuumassa, hyttysverkottomassa omakotitalossa. Luovun sinusta, Savonlinna. Sori.

Olen aikaisemman kokousreissun perusteella jo päättänyt luopua Joensuusta (en vaan näköjään ole mie-sie-kansaa), ja katkeran kokemuksen perusteella myös aamuneljään asti joraamisesta. Viime mainittu oikeasti surettaa. Jos kuitenkin vielä joskus?

Tänään muuten kaikki aikaisemmin kuvaamani hevosasiapalaset osoittivat toimivuutensa. Valo on tunnetusti ihana, mutta oli ihana myös suuressa maailmassa, läheisen ratsastuskeskuksen kentällä ja maneeseissa ja toisten hevosten läheisyydessä, ja kuljetuksessa ja lastauksessa. Ja traileri toimi, tosin reissun ainut hento vaikeus oli ennen alkumetrejä, kun en osannut laittaa uudella tavalla toimivaa käsijarrua pois päältä. Mutta muuten ei mitään. Ja sitten vielä se toinen - ensimmäinen hoitaja oli mukana ja mukava ja aivan superkartalla.

Se on aina ollut minusta erityisen palkitseva ja toisaalta hämmästyttävä tunne, että kun jotain suunnittelee ja valmistelee, niin että se sitten menee ihan niin kuin pitikin. Kukaties siis vielä tosiaan lopetan päivätyöt ja Valo panee rahaa tulemaan ennennäkemättömällä siitosurallaan.

Töitä

Loma taukosi viikoksi. Ei oikein ota edes päähän, vaikka vain viikko lomaa on sen jälkeen enää jäljellä. Elämähän etenee ja iäisyys lähenee joka tapauksessa, joten jos ei arjesta saa sitä suurinta iloa, niin voi voi.

Hevosista puheen ollen, Valo on isosta päästään ja muhkeasta kaulastaan huolimatta oikeasti luikero ja äkkiä väsähtävä pojankloppi. Jolle pitäisi pikku hiljaa rakentaa lihaksia ja kuntoa, ja samalla itsetuntoa ja iloa ja luottamusta. Kaikki muuten hyvin ja kaunista, mutta edellisessä lauseessa on mukana itselleni niin kovin tuskainen sanapari ”pikku hiljaa”. Isäni mukaan tunnussanani on pienestä lähtien ollut ”äkkiä ja huanoo”. Mutta aikuisuuteni todisteena kyllä minä tähän rauhalliseen suunnitelmallisuuteen pystyn, ja hyvähän se kai tosiaan on, että polte ja nälkä säilyy, niin minulla kuin hevosella.

Nuorempi tytär on perinyt saman nopean mentaliteetin. Huone pitäisi uudelleen sisustaa, piti mieluiten eilen. Onneksi on sosiaalinen media, ja kerrossänky pääsee hyvään kotiin, autuaammille metsästysmaille kohtsillään. Pikku hiljaa etenee sisustuksetkin...

Ihme homma, kun välillä on sitä asiaa muka pakahdukseen saakka, nyt on pää kokolailla tyhjä. Anteeksi olematon jorina. Bonsaipuudeli Tuikkukaan ei kuulu aiheeseen mitenkään, mutta onpahan joku koriste.

Vanhoja kavereita

Päädyin tänään skippaamaan 180km automatkan, lapsen neljän tunnin yksinhylkäyksen ja hevosen potentiaalisen kyllästyttämisen ja jäin mökille lorvimaan. Tekemättömyyteen sopivaa lukemista tuntui olevan Alastalon salissa, jonka ylivoimaista mainetta olen tähän asti pelännyt. Yksi facebook-kaveri kuitenkin muutama kuukausi sitten alkoi kirjaa lukea (ja  jätti  kesken), joten tyypillisen kilpailuhenkisesti ajattelin, että kyllä minäkin sitten. Tähän asti aikaa ei ole ollut, mutta tänään olen päässyt sentään noin sivulle 70. Ja itse asiassa ollut lähes ihastunut? Yleisesti olen juonivetoinen ihminen, mutta tässä tapahtumattomuudessa kieli ja ihmisluonnon kuvaus jotenkin ihastuttaa. Saa silti nähdä pääsenkö loppuun.

Facebook on siinä(kin) mielessä hauska foorumi, että nyt kun olen näiden hevosuutisteni kera siellä aktivoitunut vähän julkisemmillakin sivuilla, olen saanut kaveripyyntöjä tyypeiltä, joita en ole nähnyt pariinkymmenneen vuoteen. Ennen kaikkea hevoskavereilta Vaasasta. Se on jotenkin huvittavaa. Näille ihmisille hevoshankinnassani ei ole mitään selitettävää, heille se on ihan luonnollista. Muistan saman hauskuuden silloin kun olin siis myynyt ponini, pitänyt vuosien tauon opiskelujen aikana, muuttanut Vaasaan töihin, ja siellä vihdoin ostanut taas hevosen. Ja kun sitten palasin sen kanssa takaisin Tampereelle, niin täkäläiset hevosihmiset pitivät tilannetta aivan luonnollisena, ”ai sulla on tämmöinen nykyään?” –tyyliin.

Jotenkin vapauttavaa. Hevosellisuus on oikeasti oleellinen osa identiteettiäni. Hevosettomuus on teeskentelyä.

Kumpi on kauniimpi

Noniin. Hoitajakandidaattityttö oli siis suloinen, vilpitön ja kiinnostunut, mutta melko kokematon. Toisaalta, mistäs sitä kokemusta saa, jossei kukaan opeta. Ja kun tämä oikeasti kiinnostuneen oloisena kuunteli loputtomia oivalluksiani hevoskäsittelyn saralta, niin varmaan pidän mukana jos vaan haluaa ja saa järjestettyä. Ja kuinka ollakaan, se alkuperäinen ykkösehdokas, jolla siis oli auto käytössään, vastasi myös. Oli mukavan sattuman kautta tulossa katsomaan samalle tallille toista hevosta. Joka omistajan muuttuneiden opiskelukuvioiden vuoksi onkin maisemissa vain muutaman kuukauden. Joten kun tämä toinenkin nuori nainen osoitti asiaankuuluvaa ihailua Valoa kohtaan, ja oli muutenkin oikein pätevän oloinen, niin eiköhän hänkin ole mukana kuvioissa. Hiphei.

Lisäksi menin siis ostamaan trailerin, koska vakaa aikomukseni on olla metsittymättä ihan vaan tätiköpöttelyyn maalaistallilla. Haluaisin osallistua valmennuksiin ja kilpailuihin ja hetihän se on aloitettava. Ja niin perin juurin hankalaa se olisi aina sitä traileria yrittää vuokrata. Että kun tausta-ajatustyö sopivista mahdollisuuksista oli tehty ja tarjonta internetistä tarkistettu, niin melko helppo siitä oli hyvä kauppa tunnistaa ja sitten tehdä. Eli nyt ei ole kopin puutteesta kiinni meidän maailmanmaine.

Nyt onkin sitten oltu jälkikasvun kanssa mökillä jo useampi päivä. Ajomatka tallille on viisinkertainen, mutta onneksi on siedettävä äänikirja ajomatkoiksi. Riittävä yöuni tekee myös ihmeitä. Olen kyllä positiivinen ja tulevaisuususkoinen ihminen univelkaisenakin, mutta ihmeen paljon helpompaa se on näin. Tallireissut, ratsastukset, Valon hoitelut, kaikki yhtä ruusuilla tanssia. Toki joitain asioita jää mietityttämään, pitäisikö olla paksumpi oliivikuolain, pitäisi hankkia rutiinia niihin jalkojen nosteluihin, enemmän siirtymisiä ratsastaessa, jne. Ja kun nuorukaisella pitää kaikki lopettaa niin kauan kuin se tuntuu hauskuudelta eikä työltä, niin itsellä jää polte päästä heti takaisin jatkamaan. Mutta ehkä se tosiaan toimii samoin hevosellakin? Nyt vasta tulin ajatelleeksi.

Mökillä meillä on semmoinen ihana matala lahti, jossa on hiekkaranta ja idyllisiä kaisloja kasvamassa. Noh, moni kakku päältä kaunis. Kaislat kuolevat ja katkeavat ja ajautuvat rantaan joko korsina tai epämääräisenä ruskeana möhjönä. Jossa on mukana myös kuihtuneita lehtiä ja mitä lie luonnon antimia. Ja jos tätä kaikkea ei haravoi rannalle kuivumaan ja kanna siitä edelleen kuutiokaupalla rannalle lahoamaan, niin koko hiekkaranta lakkaa olemasta ja varmaan koko lahti kasvaa umpeen. Ei silti, että sillä rannalla niin mitään tekisi, pikkulapset voivat siinä suloisesti pulikoida, mutta heti kun uimataito kertyy, niin liian matalaa on kasvavalle egolle, täytyy päästä syvempiin vesiin. Mutta lahdesta ei sinne voi siirtyä. Liian matalaa uitavaksi, ja toisaalta paksu matto kaislan juuria alkaa puolesta välistä matkalla avovedelle, ja siitä töröttää teräviä piikkejä, joten kahlaaminenkaan ei onnistu. Kymmenisen vuotta sitten raivopäisenä heiluin talikon kanssa siellä, ja ehkä pari neliömetriä tuota mattoa sain poistettua. Mutta pakko oli antaa periksi, parisataa neliötä jäi ja selkä nitkahti ja paarmat  vainosivat. Suunnittelin ruoppauttamistakin, mutta kallista lystiä oli. Että ihan vaan linjalla katsotaan kumpi tässä voittaa, yhdet kaislanjuuret vai minä, niin yllättäen olin aikuinen ja luovutin. Tai nuuka.

No kuitenkin. Äitini on siis sitkeästi vuodet ja vuosikymmenet joka kesä, joka reissullaan mökille haravoinut rantaa ja kantanut siitä moskaa pois. Olen suhtautunut urakkaan kuten johonkin kreikan mytologian käsittämättömään kiven vierittämiseen vuoren laelle uudestaan ja uudestaan. Olen auttanut, mutta ollut ärtynyt, että kaikkea sitä jumankauta ihminen tekee, eikö tähänkin nyt joku kone tai pysyväisratkaisu saada tilalle. Vasta ihan viime vuosina olen alkanut nähdä homman kauneuden. Jos haluaa sen rannan olevan sellainen idyllinen pulikointipaikka harvoin piipahtaville ja kohta uloskasvaville suvun pienimmille, niin mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja vaikkei kukaan siinä kävisi, niin se on vaan tehtävä. Niinpä eilen ja tänään tallireissun jälkeen äitini kanssa siivosin tuon lahden taas kerran. Haravoin ja mätin moskaa ämpäreihin ja kannoin syrjään. Ja koin jonkinlaisen tärkeän, kaunokirjallisen sukupolvikokemuksen. Hyräilin itsekseni Loirin tulkintaa Eino Leinon runosta:

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä

Vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?

Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?

Vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
siksi mun murtua täytyy.

Riskinottoa

Valon kanssa ollaan ihan kotiuduttu uudelle tallille. Jotain rutiineja on muodostunut. Toisaalta niitä kyllä pitäisi murtaa, ettei sitten tule järkytystä kun joskus on kuitenkin pakko tehdä eri tavalla.

Nuorella hevosella ei voi, tai viitsi, ratsastaa kovin pitkään, touhun pitää hevosen mielestä olla koko ajan hauskaa. Varmaan osittain näistä lyhyistä suorituksista johtuen nälkää yhdessä tekemiseen riittää. Hauskuus loppuu aina kesken. Päässä myös pyörii hevonen koko ajan.  Huomenna sitä ja ylihuomenna tätä aktiviteettia on suunnitteilla.

Hevosen kanssa touhuamisen lisäksi pää täyttyy välinehankinnoista. Koulusatula on, mutta estesatula pitäisi hommata. Sopivan satulan löytyminen on kuitenkin muuttunut rakettitieteeksi. Hevosen jatkuvasti kehittyvän anatomian pitää täydelleen kohdata satulan muodot ja ulokkeet, ja myöskin ratsastajan takamus, tai tulee pipi, ei onnistu suoritus ja omistaja on syyllinen. Varmasti tämä kaikki pitää paikkansa, mutta asian tekee vaikeaksi se, että ehdottoman oikeita ja keskenään ristiriitaisia mielipiteitä parhaasta satulamerkistä, -sovittajasta, -toppaajasta on niin paljon kuin niiden esittäjiäkin. Joten itselleni epätyypillisesti tein järkipäätöksen ja lykkään estesatulan hankintaa vähän eteenpäin, kunnes Valokin ehkä vähän lihaksistuu, eikä tarvitse heti olla uutta satulaa sitten ostamassa. Eivät ole halpoja näet nekään.

Sen sijaan heti kohta on saatava traileri, jolla sitten kuljettaa Valoa valmennuksesta ja kilpailusta toiseen. Jonkinlainen kehityskeskustelu tässä nimittäin on käytävä, päämäärätön jolkottelu kantaa ratkaisuna ehkä juuri tämän neljä päivää, mutta sitten pitäisi jo viisivuotissuunnitelmaa laatia ja reissuja suunniteltava.

Trailereistakin on muuten vankkoja, ristiriitaisia mielipiteitä. Onneksi automme vetokyky, Valon sukupuoli ja budjetin järjellisyys rajaavat vaihtoehtoja mukavasti, joten tähän päätöksentekoon kykenen itsenäisesti. Ylihuomenna siis kaupoille. Vasta.

Päädyin myös jättimäiseen riskinottoon. Taustaa. Silloin kun minä olin nuori, pörräsin tallilla kaiken vapaa-aikani, ja hevosten hoito, jopa paskan lappaminen ja kurassa alkeiskurssilaisten hevosten talutus olivat kunniatehtäviä, joissa ihan oikeasti pätevöidyttiinkin hevostaidoissa.  Tuntihevosten hoitopäivistä kilpailtiin, hevosia ja varusteita puunattiin, tallille tultiin ensimmäisellä bussilla ja lähdettiin viimeisellä. Yksityishevosen hoitajaksi päässeet olivat kuitenkin vielä jotain käsittämätöntä yläkastia, jota ihailtiin ja kadehdittiin laajalti. Mutta mutta. Ajat ovat muuttuneet. Tuntihevosilla ehkä vieläkin on hoitajia, mutta ei yhtä omistautuneita, kun koko touhu on mennyt todella turvallisuus- ja ammattiyhdistystyyppissäädellyksi. Vastuukysymykset ovat ilmassa, niinpä nuorison ei uskalleta antaa tehdä mitään, eivätkä he toisaalta ilman korvausta suostu mitään tekemäänkään. Tämä on johtanut siihen, että huippuammattilaisilla on asiallisesti palkatut ammatti-groomit (suomalaiset hevosenhoitajat ovat muuten ulkomaillakin hyvin arvostettuja ja haluttuja kokemuksensa ja vastuullisuutensa vuoksi). Ja loput pärjäilevät yksin tai omaisten ja ystävien avustamana. Tai ottavat vuokralaisen hevoselleen hoitamaan osan arkihommista ja taloudenpidosta. Mutta kilpailuissa tai valmennuksissa, jolloin oikeasti olisi ihanaa, että mukana olisi joku auttamassa, satuloimassa ja taluttamassa, pitämässä hevosta sillä välin kun itse pitää olla kävelemässä rataa tai vessassa, niin moni joutuukin keplottelemaan aivan yksin.

No tätä kamalointia luin hevostalli.netin sinänsä osittain vastenmielisiltä keskustelupalstoilta. Ja ohjauduin sitten katsomaan, josko tuolla foorumilla Pirkanmaalla kuitenkin olisi joku halukas vaikka minunkin täydellistä ja hauskaa ja ihanaa hevostani hoitamaan. Ja yllättäen kolmesta ilmoittajasta kaksi oli potentiaalisia. Harkitsin asiaa pitkään, jopa kymmenisen minuuttia, ja laitoin sitten viestin sille jolla oli auto käytössään. Odotin superkärsivällisesti vastausta (vuorokauden), ja tänä iltana laitoin viestin sille toiselle. Joka teki mahtavan vaikutelman ja vastasi heti. Ja kuulosti oikein suloiselta ja järkevältä ja luotettavalta. Joten huomenna mennään kahville (tyttö itse oli niin tasapainoinen että ehdotti tällaista ensitunnustelua) ja sitten tallille (jonne minä olin siis ryntäämässä suoraa päätä). Kuten sanottua, jättimäinen riskihän tällaiseen tuntematon netistä –kuvioon liittyy, joku jääpiikkihullu saattaa olla kyseessä. Mutta voihan se olla myös ihana nuori, ja kaikki voittavat?

Nyt pidetään peukkuja tälle. Kuvassa meidän oma rakas nuori, joka on kyllä kohteliaan kiinnostunut äidin hevosharrastuksesta, mutta muuten kiireinen oman elämänsä kanssa, eikä käytettävissä näissä apukäsitehtävissä. Ja lisäksi ulkomailla ensi vuoden.