Kiirutta on pitänyt

Ei ole ollut kenellekään suuri menetys, mutta pahoittelut silti hiljaisuudesta. On ollut tekemistä. Ensin olin tyttären kuoron kanssa Unkarissa, Debrecenissä vajaan viikon. Valtava yllätys, että kaikki etukäteen järjestämäni bussit ja hotellit olivat siellä missä pitikin, emmekä joutuneetkaan vaeltamaan matkatavaroinemme öisiä Budapestin katuja. Missä tosin päivisin näki kiinnostavaa remontointityötä (kuva). Kukaan ei myöskään kuollut allergiseen reaktioon sopimattomasta ruoasta, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut. Yksi kyynärpää murtui, mutta kun se ei ollut omani, tarjosi se lähinnä mahdollisuuden tutustua paikallisen terveydenhuollon toimintaan. Ihan ok. Niin ja lauluosuudet menivät hienosti, on tuommoiset lahjakkaat ja vilpittömät ja valoisat nuoret vaan ihania.

Nuorista puheen ollen, reissun jälkeisestä kiireen tunteesta on sitten vastannut meille muuttanut saksalainen vaihto-oppilas tyttö. Mahtava tyyppi. Suomi ei ole vielä ihan hanskassa, mutta luottamus oppimiseen on keskuudessani luja. Huonekaluissa tönöttää tarralappuja, joissa lukee kunkin esineen nimi suomeksi.

Oma ihana tyttöni lähtee puolestaan muutaman viikon päästä Ranskaan vaihtoon. Eihän sitä vielä osaa edes ymmärtää, kuinka haikeaa se varmaan tulee olemaan, mutta ennen kaikkeahan se on ihan mahtavaa. Uudet asiat on niin jännittäviä, hyvällä tavalla.

Valolle kuuluu hyvää. Entinen omistaja, joka on minua parempi kouluratsastaja, on aikeissa startata Valon kanssa nuorten hevosten kilpailuissa ensi viikolla. Kävi parina päivänä treenaamassa, ja minäkin näin, kuinka hevosesta irtoaa aika paljon, kun itse osaa vaatia. Alkoi siis ryhtiliike ja loppui lässytys.

Vastuumestari

Eilisilta ja tämä päivä meni puomeja maalatessa. Esteratsastuksessa tarvitaan esteitä, esteet on useimmiten tehty puomeista, ja yleensä puomit on maalattu kirkkailla väreillä. Luultavasti ihmisten esteettistä silmää miellyttämään, mutta saattaa hevosten näkökyvylläkin olla jotain osaa tähän perinteeseen. Näin joka tapauksessa kisoissa, ja niitä ajatellen olisi oivaa reenata vastaavilla värityksillä kotioloissakin.

Nykyisellä tallillamme on kyllä puomeja ja estetolppia. Kyllästetystä puusta, mutta maalaamattomia. Olleet tässä luonnontilassa käsittelyä ihan lähiaikoina odottamassa kuulemma kolme vuotta. Me olemme olleet Valon kanssa tallin asukkaita reilut kolme viikkoa. Tuli semmoinen olo, että minä haluaisin ne maalatuiksi. Mutta että jos en minä sitä itse tee, niin saattaa vierähtää pidempikin tovi, ja kelien väistämättömän viilenemisen myötä ehkä vielä pidempi.

Niinpä heittäydyin epäilemättä vähän päällekäyvän aktiiviseksi, mutta toisaalta diplomaattiseksi ja asialliseksi. Ja keskustelujen jälkeen kävin ostamassa maalit ja välineet tallin laskuun ja markkinoin talkoita tallin facebook-ryhmässä. Ja loppujen lopuksi sain eilen mukaan hommaan ihanat lapseni ja heidän yhden ystävänsä. Joista oli todella apua, pohjatyöt tehtiin ja valkoiset osuudet maalattiin. Mistä minun oli helppoa, joskaan ei täysin vaivatonta sitten tänään maalata yksinään ne väriosuudet. Kätevät talkoot, ei tullut riitoja työtavoista tai musavalinnoista. Musiikki muuten helpottaakin työntekoa kummasti. Kyllä seitsemän kääpiötä tiesivät.

Oma käsitykseni persoonallisuudestani on laiska paska, joka lykkää velvollisuuksien suorittamista ja ennen vanhaan sai herätyksen vaikka mieluummin paperoida hyllyjä kuin hoitaa jonkun pikku homman. Nykyäänhän sijaistoiminnot hoituvat järjestään internetin kautta. Mutta mieheni ja joku muukin on siinä käsityksessä että olen tarmokas ja aikaansaapa ihminen, ja kun nyt tätä puomirykäystä mietiskelee, niin ehkä se niin onkin. Riippuu vaan kovasti hommasta.

Suosikkiblogistini on ollut viime aikoina surullisen hiljainen, mutta häneltä löytyy aiheesta hyvä juttu: 

http://hyperboleandahalf.blogspot.fi/2010/03/procrastinator.html.

Luovun Savonlinnasta

Kävimme perheen kanssa Savonlinnassa. Oopperajuhlilla, tosin katsomassa balettigaalaa. Savonlinna on kaukana. Kesällä viehättävä paikka, mutta talvella uskoakseni melkoinen persläpi, linnasta huolimatta? Niinpä on ymmärrettävää, että matkailijoita ei ehkä vuoden ympäri riitä jonoiksi asti, ja alan yrittäjien on ruuhkakuukausina ulosmitattava elantonsa raskaamman kautta. Mutta kipurajoilla mennään. Ja kun elämä on joka tapauksessa luopumista, niin tulin siihen tulokseen, että minä voin luopua kymmenestä tunnista autossa, satasen paikkalipusta aina sen katsomon isopäisimmän hytkyjän takana, kolmenkympin pikkukuoharista, viidensadan perhemajoitusyöstä ”hotelliksi” remontoidussa, pätsikuumassa, hyttysverkottomassa omakotitalossa. Luovun sinusta, Savonlinna. Sori.

Olen aikaisemman kokousreissun perusteella jo päättänyt luopua Joensuusta (en vaan näköjään ole mie-sie-kansaa), ja katkeran kokemuksen perusteella myös aamuneljään asti joraamisesta. Viime mainittu oikeasti surettaa. Jos kuitenkin vielä joskus?

Tänään muuten kaikki aikaisemmin kuvaamani hevosasiapalaset osoittivat toimivuutensa. Valo on tunnetusti ihana, mutta oli ihana myös suuressa maailmassa, läheisen ratsastuskeskuksen kentällä ja maneeseissa ja toisten hevosten läheisyydessä, ja kuljetuksessa ja lastauksessa. Ja traileri toimi, tosin reissun ainut hento vaikeus oli ennen alkumetrejä, kun en osannut laittaa uudella tavalla toimivaa käsijarrua pois päältä. Mutta muuten ei mitään. Ja sitten vielä se toinen - ensimmäinen hoitaja oli mukana ja mukava ja aivan superkartalla.

Se on aina ollut minusta erityisen palkitseva ja toisaalta hämmästyttävä tunne, että kun jotain suunnittelee ja valmistelee, niin että se sitten menee ihan niin kuin pitikin. Kukaties siis vielä tosiaan lopetan päivätyöt ja Valo panee rahaa tulemaan ennennäkemättömällä siitosurallaan.

Töitä

Loma taukosi viikoksi. Ei oikein ota edes päähän, vaikka vain viikko lomaa on sen jälkeen enää jäljellä. Elämähän etenee ja iäisyys lähenee joka tapauksessa, joten jos ei arjesta saa sitä suurinta iloa, niin voi voi.

Hevosista puheen ollen, Valo on isosta päästään ja muhkeasta kaulastaan huolimatta oikeasti luikero ja äkkiä väsähtävä pojankloppi. Jolle pitäisi pikku hiljaa rakentaa lihaksia ja kuntoa, ja samalla itsetuntoa ja iloa ja luottamusta. Kaikki muuten hyvin ja kaunista, mutta edellisessä lauseessa on mukana itselleni niin kovin tuskainen sanapari ”pikku hiljaa”. Isäni mukaan tunnussanani on pienestä lähtien ollut ”äkkiä ja huanoo”. Mutta aikuisuuteni todisteena kyllä minä tähän rauhalliseen suunnitelmallisuuteen pystyn, ja hyvähän se kai tosiaan on, että polte ja nälkä säilyy, niin minulla kuin hevosella.

Nuorempi tytär on perinyt saman nopean mentaliteetin. Huone pitäisi uudelleen sisustaa, piti mieluiten eilen. Onneksi on sosiaalinen media, ja kerrossänky pääsee hyvään kotiin, autuaammille metsästysmaille kohtsillään. Pikku hiljaa etenee sisustuksetkin...

Ihme homma, kun välillä on sitä asiaa muka pakahdukseen saakka, nyt on pää kokolailla tyhjä. Anteeksi olematon jorina. Bonsaipuudeli Tuikkukaan ei kuulu aiheeseen mitenkään, mutta onpahan joku koriste.

Vanhoja kavereita

Päädyin tänään skippaamaan 180km automatkan, lapsen neljän tunnin yksinhylkäyksen ja hevosen potentiaalisen kyllästyttämisen ja jäin mökille lorvimaan. Tekemättömyyteen sopivaa lukemista tuntui olevan Alastalon salissa, jonka ylivoimaista mainetta olen tähän asti pelännyt. Yksi facebook-kaveri kuitenkin muutama kuukausi sitten alkoi kirjaa lukea (ja  jätti  kesken), joten tyypillisen kilpailuhenkisesti ajattelin, että kyllä minäkin sitten. Tähän asti aikaa ei ole ollut, mutta tänään olen päässyt sentään noin sivulle 70. Ja itse asiassa ollut lähes ihastunut? Yleisesti olen juonivetoinen ihminen, mutta tässä tapahtumattomuudessa kieli ja ihmisluonnon kuvaus jotenkin ihastuttaa. Saa silti nähdä pääsenkö loppuun.

Facebook on siinä(kin) mielessä hauska foorumi, että nyt kun olen näiden hevosuutisteni kera siellä aktivoitunut vähän julkisemmillakin sivuilla, olen saanut kaveripyyntöjä tyypeiltä, joita en ole nähnyt pariinkymmenneen vuoteen. Ennen kaikkea hevoskavereilta Vaasasta. Se on jotenkin huvittavaa. Näille ihmisille hevoshankinnassani ei ole mitään selitettävää, heille se on ihan luonnollista. Muistan saman hauskuuden silloin kun olin siis myynyt ponini, pitänyt vuosien tauon opiskelujen aikana, muuttanut Vaasaan töihin, ja siellä vihdoin ostanut taas hevosen. Ja kun sitten palasin sen kanssa takaisin Tampereelle, niin täkäläiset hevosihmiset pitivät tilannetta aivan luonnollisena, ”ai sulla on tämmöinen nykyään?” –tyyliin.

Jotenkin vapauttavaa. Hevosellisuus on oikeasti oleellinen osa identiteettiäni. Hevosettomuus on teeskentelyä.

Kumpi on kauniimpi

Noniin. Hoitajakandidaattityttö oli siis suloinen, vilpitön ja kiinnostunut, mutta melko kokematon. Toisaalta, mistäs sitä kokemusta saa, jossei kukaan opeta. Ja kun tämä oikeasti kiinnostuneen oloisena kuunteli loputtomia oivalluksiani hevoskäsittelyn saralta, niin varmaan pidän mukana jos vaan haluaa ja saa järjestettyä. Ja kuinka ollakaan, se alkuperäinen ykkösehdokas, jolla siis oli auto käytössään, vastasi myös. Oli mukavan sattuman kautta tulossa katsomaan samalle tallille toista hevosta. Joka omistajan muuttuneiden opiskelukuvioiden vuoksi onkin maisemissa vain muutaman kuukauden. Joten kun tämä toinenkin nuori nainen osoitti asiaankuuluvaa ihailua Valoa kohtaan, ja oli muutenkin oikein pätevän oloinen, niin eiköhän hänkin ole mukana kuvioissa. Hiphei.

Lisäksi menin siis ostamaan trailerin, koska vakaa aikomukseni on olla metsittymättä ihan vaan tätiköpöttelyyn maalaistallilla. Haluaisin osallistua valmennuksiin ja kilpailuihin ja hetihän se on aloitettava. Ja niin perin juurin hankalaa se olisi aina sitä traileria yrittää vuokrata. Että kun tausta-ajatustyö sopivista mahdollisuuksista oli tehty ja tarjonta internetistä tarkistettu, niin melko helppo siitä oli hyvä kauppa tunnistaa ja sitten tehdä. Eli nyt ei ole kopin puutteesta kiinni meidän maailmanmaine.

Nyt onkin sitten oltu jälkikasvun kanssa mökillä jo useampi päivä. Ajomatka tallille on viisinkertainen, mutta onneksi on siedettävä äänikirja ajomatkoiksi. Riittävä yöuni tekee myös ihmeitä. Olen kyllä positiivinen ja tulevaisuususkoinen ihminen univelkaisenakin, mutta ihmeen paljon helpompaa se on näin. Tallireissut, ratsastukset, Valon hoitelut, kaikki yhtä ruusuilla tanssia. Toki joitain asioita jää mietityttämään, pitäisikö olla paksumpi oliivikuolain, pitäisi hankkia rutiinia niihin jalkojen nosteluihin, enemmän siirtymisiä ratsastaessa, jne. Ja kun nuorukaisella pitää kaikki lopettaa niin kauan kuin se tuntuu hauskuudelta eikä työltä, niin itsellä jää polte päästä heti takaisin jatkamaan. Mutta ehkä se tosiaan toimii samoin hevosellakin? Nyt vasta tulin ajatelleeksi.

Mökillä meillä on semmoinen ihana matala lahti, jossa on hiekkaranta ja idyllisiä kaisloja kasvamassa. Noh, moni kakku päältä kaunis. Kaislat kuolevat ja katkeavat ja ajautuvat rantaan joko korsina tai epämääräisenä ruskeana möhjönä. Jossa on mukana myös kuihtuneita lehtiä ja mitä lie luonnon antimia. Ja jos tätä kaikkea ei haravoi rannalle kuivumaan ja kanna siitä edelleen kuutiokaupalla rannalle lahoamaan, niin koko hiekkaranta lakkaa olemasta ja varmaan koko lahti kasvaa umpeen. Ei silti, että sillä rannalla niin mitään tekisi, pikkulapset voivat siinä suloisesti pulikoida, mutta heti kun uimataito kertyy, niin liian matalaa on kasvavalle egolle, täytyy päästä syvempiin vesiin. Mutta lahdesta ei sinne voi siirtyä. Liian matalaa uitavaksi, ja toisaalta paksu matto kaislan juuria alkaa puolesta välistä matkalla avovedelle, ja siitä töröttää teräviä piikkejä, joten kahlaaminenkaan ei onnistu. Kymmenisen vuotta sitten raivopäisenä heiluin talikon kanssa siellä, ja ehkä pari neliömetriä tuota mattoa sain poistettua. Mutta pakko oli antaa periksi, parisataa neliötä jäi ja selkä nitkahti ja paarmat  vainosivat. Suunnittelin ruoppauttamistakin, mutta kallista lystiä oli. Että ihan vaan linjalla katsotaan kumpi tässä voittaa, yhdet kaislanjuuret vai minä, niin yllättäen olin aikuinen ja luovutin. Tai nuuka.

No kuitenkin. Äitini on siis sitkeästi vuodet ja vuosikymmenet joka kesä, joka reissullaan mökille haravoinut rantaa ja kantanut siitä moskaa pois. Olen suhtautunut urakkaan kuten johonkin kreikan mytologian käsittämättömään kiven vierittämiseen vuoren laelle uudestaan ja uudestaan. Olen auttanut, mutta ollut ärtynyt, että kaikkea sitä jumankauta ihminen tekee, eikö tähänkin nyt joku kone tai pysyväisratkaisu saada tilalle. Vasta ihan viime vuosina olen alkanut nähdä homman kauneuden. Jos haluaa sen rannan olevan sellainen idyllinen pulikointipaikka harvoin piipahtaville ja kohta uloskasvaville suvun pienimmille, niin mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja vaikkei kukaan siinä kävisi, niin se on vaan tehtävä. Niinpä eilen ja tänään tallireissun jälkeen äitini kanssa siivosin tuon lahden taas kerran. Haravoin ja mätin moskaa ämpäreihin ja kannoin syrjään. Ja koin jonkinlaisen tärkeän, kaunokirjallisen sukupolvikokemuksen. Hyräilin itsekseni Loirin tulkintaa Eino Leinon runosta:

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä

Vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?

Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?

Vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
siksi mun murtua täytyy.

Riskinottoa

Valon kanssa ollaan ihan kotiuduttu uudelle tallille. Jotain rutiineja on muodostunut. Toisaalta niitä kyllä pitäisi murtaa, ettei sitten tule järkytystä kun joskus on kuitenkin pakko tehdä eri tavalla.

Nuorella hevosella ei voi, tai viitsi, ratsastaa kovin pitkään, touhun pitää hevosen mielestä olla koko ajan hauskaa. Varmaan osittain näistä lyhyistä suorituksista johtuen nälkää yhdessä tekemiseen riittää. Hauskuus loppuu aina kesken. Päässä myös pyörii hevonen koko ajan.  Huomenna sitä ja ylihuomenna tätä aktiviteettia on suunnitteilla.

Hevosen kanssa touhuamisen lisäksi pää täyttyy välinehankinnoista. Koulusatula on, mutta estesatula pitäisi hommata. Sopivan satulan löytyminen on kuitenkin muuttunut rakettitieteeksi. Hevosen jatkuvasti kehittyvän anatomian pitää täydelleen kohdata satulan muodot ja ulokkeet, ja myöskin ratsastajan takamus, tai tulee pipi, ei onnistu suoritus ja omistaja on syyllinen. Varmasti tämä kaikki pitää paikkansa, mutta asian tekee vaikeaksi se, että ehdottoman oikeita ja keskenään ristiriitaisia mielipiteitä parhaasta satulamerkistä, -sovittajasta, -toppaajasta on niin paljon kuin niiden esittäjiäkin. Joten itselleni epätyypillisesti tein järkipäätöksen ja lykkään estesatulan hankintaa vähän eteenpäin, kunnes Valokin ehkä vähän lihaksistuu, eikä tarvitse heti olla uutta satulaa sitten ostamassa. Eivät ole halpoja näet nekään.

Sen sijaan heti kohta on saatava traileri, jolla sitten kuljettaa Valoa valmennuksesta ja kilpailusta toiseen. Jonkinlainen kehityskeskustelu tässä nimittäin on käytävä, päämäärätön jolkottelu kantaa ratkaisuna ehkä juuri tämän neljä päivää, mutta sitten pitäisi jo viisivuotissuunnitelmaa laatia ja reissuja suunniteltava.

Trailereistakin on muuten vankkoja, ristiriitaisia mielipiteitä. Onneksi automme vetokyky, Valon sukupuoli ja budjetin järjellisyys rajaavat vaihtoehtoja mukavasti, joten tähän päätöksentekoon kykenen itsenäisesti. Ylihuomenna siis kaupoille. Vasta.

Päädyin myös jättimäiseen riskinottoon. Taustaa. Silloin kun minä olin nuori, pörräsin tallilla kaiken vapaa-aikani, ja hevosten hoito, jopa paskan lappaminen ja kurassa alkeiskurssilaisten hevosten talutus olivat kunniatehtäviä, joissa ihan oikeasti pätevöidyttiinkin hevostaidoissa.  Tuntihevosten hoitopäivistä kilpailtiin, hevosia ja varusteita puunattiin, tallille tultiin ensimmäisellä bussilla ja lähdettiin viimeisellä. Yksityishevosen hoitajaksi päässeet olivat kuitenkin vielä jotain käsittämätöntä yläkastia, jota ihailtiin ja kadehdittiin laajalti. Mutta mutta. Ajat ovat muuttuneet. Tuntihevosilla ehkä vieläkin on hoitajia, mutta ei yhtä omistautuneita, kun koko touhu on mennyt todella turvallisuus- ja ammattiyhdistystyyppissäädellyksi. Vastuukysymykset ovat ilmassa, niinpä nuorison ei uskalleta antaa tehdä mitään, eivätkä he toisaalta ilman korvausta suostu mitään tekemäänkään. Tämä on johtanut siihen, että huippuammattilaisilla on asiallisesti palkatut ammatti-groomit (suomalaiset hevosenhoitajat ovat muuten ulkomaillakin hyvin arvostettuja ja haluttuja kokemuksensa ja vastuullisuutensa vuoksi). Ja loput pärjäilevät yksin tai omaisten ja ystävien avustamana. Tai ottavat vuokralaisen hevoselleen hoitamaan osan arkihommista ja taloudenpidosta. Mutta kilpailuissa tai valmennuksissa, jolloin oikeasti olisi ihanaa, että mukana olisi joku auttamassa, satuloimassa ja taluttamassa, pitämässä hevosta sillä välin kun itse pitää olla kävelemässä rataa tai vessassa, niin moni joutuukin keplottelemaan aivan yksin.

No tätä kamalointia luin hevostalli.netin sinänsä osittain vastenmielisiltä keskustelupalstoilta. Ja ohjauduin sitten katsomaan, josko tuolla foorumilla Pirkanmaalla kuitenkin olisi joku halukas vaikka minunkin täydellistä ja hauskaa ja ihanaa hevostani hoitamaan. Ja yllättäen kolmesta ilmoittajasta kaksi oli potentiaalisia. Harkitsin asiaa pitkään, jopa kymmenisen minuuttia, ja laitoin sitten viestin sille jolla oli auto käytössään. Odotin superkärsivällisesti vastausta (vuorokauden), ja tänä iltana laitoin viestin sille toiselle. Joka teki mahtavan vaikutelman ja vastasi heti. Ja kuulosti oikein suloiselta ja järkevältä ja luotettavalta. Joten huomenna mennään kahville (tyttö itse oli niin tasapainoinen että ehdotti tällaista ensitunnustelua) ja sitten tallille (jonne minä olin siis ryntäämässä suoraa päätä). Kuten sanottua, jättimäinen riskihän tällaiseen tuntematon netistä –kuvioon liittyy, joku jääpiikkihullu saattaa olla kyseessä. Mutta voihan se olla myös ihana nuori, ja kaikki voittavat?

Nyt pidetään peukkuja tälle. Kuvassa meidän oma rakas nuori, joka on kyllä kohteliaan kiinnostunut äidin hevosharrastuksesta, mutta muuten kiireinen oman elämänsä kanssa, eikä käytettävissä näissä apukäsitehtävissä. Ja lisäksi ulkomailla ensi vuoden.

Esittelyhkö

Tästä kyllä näyttää tulleen varsin hevoskeskeinen blogi. Sopiihan nimikin siihen, ja sydämen kyllyydestä sormet näppiksellä laukkaa (huom. laukkaa). Ja tällä hetkellä ei sydämessä tai päässä paljon muuta ole kuin nuo hevosasiat. Jalkapallokin on joko liian tylsää tai liian jännää. Ja loman oikeuttamana olen kaikki velvollisuudet itselleni melko epätyypillisesti vaan lykännyt tuonnemmaksi. Mutta sitä mukaa kun päivänpolttavia ulkohevosellisia oivalluksia ilmenee niin tulen niitä jakamaan, olkaa huoleti.

Esittelenpä tässä nyt siis jatkokommunikaation yksinkertaistamiseksi hevoseni: Valo, 4-vuotias suomenhevosori, väriltänsä kimo, joka on suomenhevosilla harvinainen ja sen vuoksi joidenkin himoitsema väri (kimot syntyvät tummina, ja muuttuvat harmaan sävyjen kautta sitten vuosien kuluessa yleensä ihan valkoisiksi. Tasan ei käy onnen lahjat, mieleen tulee eräskin laulava valittaja: ”Oi miksi minä tummana syyyynnyin, miksen syntynyt vaaleana”). Muutenkin Valo on komea ja hauska poika. Itserakkauttani, ja todistaakseni itselleni että olin tehnyt oikean päätöksen menin laittamaan facebookin ryhmään ”Suomenhevonen, paras hevonen” muutamia kuvia Valosta, ja tähän mennessä tykkäyksiä on 589, positiivisia kommentteja noin 45 ja yksityisviesteinä siemennestepyyntöjä noin viisi.

Kyllä kansa tietää.

Ja helpottavaa

Tänään aamupäivällä lähdin tallille jo lähtökohtaisesti tulevaisuususkoisempana kuin eilen illalla. Kyllä liian lyhytkin uni vaan on ihmeellinen asia. Mietin, että onhan niitä ammattiauttajia rahasta saatavana jos hevonen onkin äkisti kääntynyt psykopatiaan.

Mutta ei ollut. Rentona maata lötkötti tarhassaan, kampesi ylös ja tuli tervehtimään, ja käyttäytyi minua kohtaan kaikin puolin nöyrän ystävällisesti. Olin ajatellut perehdytystyyppisesti tänään vain harjailla ja talutella ympäri tiluksia. Mutta iski laiskuus, ja varsinkin kun maastoiluopastustakin ilmaantui tarjolle niin päädyin ratsaille. Eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut. Poika käyttäytyi oikein hyvin. Orisukupuoli ilmiintyi höröttelynä ja ryhdistäytymisenä muiden hevosten lähettyvillä, mutta ei mitään mikä ei olisi hallinnassa, ainakaan toistaiseksi.

Niin että eiköhän tästä hyvä kumminkin tule?

Ihmeellistä

En voi sanoa etteikö olisi vähän sekava ja hämmentynyt olo. Semmoinen temppu tuli nyt sitten tehtyä. Että ostin sen hevosen. Ensin aamupäivästä juoksin ja juoksutin ja talutin ja silittelin ja seisotin, ja eläinlääkäri syynäsi ja kuvasi tuntitolkulla, eikä vaan löytänyt vikaa. Klinikan henkilökunta ja muut asiakkaat kilvan kehuivat kuinka järjettömän hieno ja hyväkäytöksinen poika siinä olikaan ja mikä tulevaisuuden lupaus. Ihan niin kuin olin jo viikkotolkulla itsekseni miettinyt, ja taas aloin pelätä, ettei myyjä myykään, tai ainakin tuplaa hinnan. Joten tietenkin tein onnellisena ja helpottuneena kaupat heti.

Mutta kun sitten oltiin päästy uudelle kotitallille, ja poika siellä vähän ihmetteli ja huuteli, ja kaikki paikat olivat minullekin vieraat ja ihmiset samoin, niin tuli semmoinen olo, että minähän saatan hyvin jopa todennäköisesti sössiä ihan kaiken. Että mikä minä oikein luulen olevani, suurikin hevoskäsittelijä ja ratsastaja? Pakkoko on jokainen päähänpinttymä aina toteuttaa?

Ruoka ja koti ja ihana mies auttoivat vähän, ja ulkopuolelta katsottuna kaikki taitaa olla yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin hypoteettisissa kuvioissani. Mutta ans kattoo nyt sitten. Outo olo on. Olisipa jo huominen. Ja olispa huominen hyvä.

Pakko liittää tähän kuva, joka muistuttaa onnekkuudestani, kun olen tällaisen Hevosen omistajaksi päässyt.

Ratsukon yläpuolikas todettu terveeksi

Niin se meni kuten moni jo mainostikin, ei mitenkään erityisen miellyttävää, mutta nopeasti ohi. Siis gastroskopia. Eikä mitään vakavaa löytynyt, mutta toisaalta ihan käypä selitys muuttuneelle ruokailulleni. Voi siis jatkaa näin, mikäs sen mukavampaa.

Loppulomapäivä menikin sitten hevostarvikkeita surffaillessa, ja livenä keskustan kaupoista katsellessa. On se kyllä kumma, kuinka joidenkin liikkeiden konsepti tuntuu perustuvan siihen, että asiakas tuntee itsensä persaukiseksi maalaiseksi. On niin helkkarin laadukasta ja hienoa relettä jos jonkinlaista, antiloopin parahinta napanuoranahkaa ja aitoja vuorikristalleja ja olympiakakkonenkin on nimensä tuotteelle antanut. Ja vain moukka katsahtaa hintalappua. Ei siis muuten mitään järkeä. Paskaa ja rapaa on täynnä hienoimmankin tallin ympäristö, eikä huipuintakaan hevosta kiinnosta muu kuin että mukavalta tuntuu. Ja mitä väliä kestääkö joku nahka laadullisesti viisi vai viisikymmentä vuotta, parin vuoden päästä on kumminkin uudenlaiset glitterit saatava.

Kun on ollut hevosmaailmassa vuosikymmeniä on ja off, niin voi jotenkin ulkopuolelta ja huvituksella katsella näitä alati vaihtuvia ehdottomien, päätä tutisuttavien totuuksien muotivirtauksia. Nyt on näin, ja kymmenen vuoden päästä ei siis todellakaan ole niin. Alemmuudentunne hienoissa keskustakaupoissa tosin on ja pysyy.

Ihana valo

Tämä päivä meni hevosretkellä. Ja kannatti. Hevonen oli ihana. Ei mikään kone, eikä täydellinen, mutta oma valloittava positiivinen persoonansa. Ja minun näkökulmastani valtavan potentiaalinen, ehkä tuleva universumin mestari. Pelkäsin, että myyjä huomaa kuinka mahtava hevonen on, eikä myykään, ainakaan minulle. Oivalsin joka tapauksessa, että paras mittari sille kolahtaako joku hevonen vai ei, on se että hymyileekö selässä koko ajan, vai onko enempi hampaat irvessä punkemisen makua hommassa.

Nyt pitää vielä muutama päivä jännittää, tai siis yö valvoa, että mitä eläinlääkäri perjantaina tarkastuksessaan sanoo. Ainahan jotain sanomista löytyy, mutta jospa pliis pliis pliis ei isompaa?

Pienesti voin edeltävästi hermoilla omankin terveyteni puolesta. Sinänsä positiivisesti menetin ruokahaluni vuodenvaihteen Thaimaan matkalla ja paino on ihanasti tippunut ponitytön lukemiin. Huomenna tähystyksessä ei sitten toivottavasti mitään matoa vakavampaa löydy. Ihmeen seesteinen olo. Joten nyt tietysti tulee turpiin.

Elämän turhuuksista

Ihailinpa tässä sosiaalisessa mediassa eteen tullutta videota, jossa nuoret pojat jossain Ameriikan metrossa akrobatiseerasivat käsittämättömällä taidolla ja ilolla siinä seisomisalueen keskitangossa ja kattoon kiinnitetyissä telineissä. Ihan mahtavaa! Mutta tuskin taitavat sillä taidolla itseään elättää. Hatunkin jos laittavat kiertämään, niin varmaan katsoo moni metromatkaaja muualle, onhan tuota rahanmenoa omastakin takaa, ja enemmän ärsytti tuo äskeinen kekkalointi ja räpin räime.

Se on mennyt nykyihmisen elämä semmoiseksi, että kumminkin aika harvat lahjakkuudet lyövät leiville. Myyntitaito ja laskupää ehkä, hahmotuskyky ja empatia, sosiaaliset taidot, luovuus, kielipää. Mutta otetaanpa nyt vaikka jopa keskinkertaista parempi kropan hallinta tai fyysinen kunto, peräti akrobaattisuus, musikaalisuus, kirjoitustaito, visuaalinen silmä, ratsastustaito, tarkkuus tikanheitossa tai biljardissa, välineen hallinta missä tahansa joukkuepelissä, uima- tai laskettelunopeus, komiikan ymmärrys, venyvyys spagaattiin ja rytmitaju, esiintyvä ilmaisuvoima. Vain poikkeustapaukset voivat näistä palkkaa saada. Valtavaa henkilökohtaista tyydytystä ehkä kyllä, ja parhaimmillaan sosiaalista suosiota, joskus jopa apua kumppanin etsinnässä ja lajin jatkamisessakin, mutta taloudellinen puoli yleensä jää näistä itsensätoteutuksista enempi sinne miinuksille.

Toisaalta sitten aina välillä saa lehdistä lukea tutkimustuloksista, joiden mukaan vaikka musiikin kuuntelu onkin sikäli huippua, että se parantaa älyllistä suorituskykyä. Ja tällä sitten oikeutetaan yhteiskunnan panostusta musiikkiluokkiin ja kaupunginorkestereihin, sen sijaan että kaikki verovarat laitettaisiin terveydenhuoltoon pitämään kansalaisia hengissä, kuten joku pragmaatikko saattaisi esittää. Paskapuhetta sanon minä. Tai mies sen kyllä ensin sanoi, ja minä uskoin, mutta ei näy äijä omaa blogia perustaneen, joten paasaan tätä nyt omissa nimimerkeissäni. Mutta siis paskapuhetta. Musiikki on itseisarvo, samoin kuin venyvyys spagaattiin ja tikanheittokyky. Ratsastuksesta ja hevosmiestaidosta puhumattakaan. Sitä varten täällä ihmisinä ollaan että itseään paremmiksi omissa lahjakkuuksissa kehitetään. Ei ole mitään arvoa sillä että vaan pysytään hengissä ja tehdään tylsiä mutta tuottavia töitä että voidaan maksaa veroja että voidaan pitää muitakin hengissä tekemässä töitä ja maksamassa veroja.

Ja näin ympyrä sulkeutuu ja päästään siihen, että taloudellisesta katastrofaalisuudestaan huolimatta hevosen osto siis on kuin onkin hyvä teko. Jos ei nyt kansalaisvelvollisuus niin ihmisarvon ilmentymä. Huomenna sitä yhtä katsomaan. Jännittää.

Sijaistoimintaako

Mistään järkevästä ei näytä tulevan mitään, ja nyt yhtäkkiä löydän itseni perustamassa blogia. 

Kyse on epäilemättä narsismista. Minulla on väliä. Minulla on annettavaa. Tosiasiassahan minulla on väliä vain lähisukulaisilleni, ja ilman annettavaani ihmiskunta selviää eikä tee heikkoakaan. Mutta josko vaikka joku joskus hymyilisi hetken näitä lukiessaan, tai sanoisi ”aa, juuri noin”. Sanotaan siis että siksi. Sitä paitsi olen minäkin muiden blogeista nauttinut. Jos olisi siellä ollut liian kyseenalaistava itseilmaisija asialla, niin ilman olisi sitäkin iloa jääty. Ja mahtuuhan tänne näitä, jorinoita verkkoon.

Noniin, itse asiaan. Minulle tämä on ilmiselvää ja kaiken järjellisen toiminnan torpedoiva monomania, mutta tehän ette voi tästä tietää. Mutta siis hevonen on saatava. Nyt. Heti. Jokainen päivä on liikaa, nyt kun mä ilman sua jäin, jokainen päivä on liikaa, elää en voi näin. Mä liikaa tuijotin tähtiin, ja liikaa, sehän jo nähtiin, rakastin. Tämmöinenkin tapa muuten on joillain ihmisillä, sopiva ärsyke laukaisee laulun päähän ja sitten mennään.

Nuoruuden poni kun myytiin ja lähti niin huusin surusta. Vieläkin itkettää se ajatus. Aikuisempana sitten oli erilaista, hevonen oli, rakas ja hieno, mutta kun silloin perheen ja asuntolainan alta siitä eroon pääsin, niin kyllä helpotuksesta nauroin. Ei synny kansanviisaudet tyhjästä, huoleton ON hevoseton mies. Ja nainen. Sama oivaltavuus on muuten siinä sanonnassa, että jotain on hampaankolossa. Yhtäänhän ei siis voi muuhun keskittyä, kun on joku kökkö siellä kielen ulottuvissa mutta ahdistaen kinteellä. Ja nyt on. Hevosettomuus on hampaankolossa.

Tuli tässä taannoin oivallus, että hienointa elämässä on yhteys. Ilman yhteyttä ei ole oikein mitään. Sehän on ihan mahtavaa kun on yhteys jonkun ihmisen kanssa, ollaan samalla aaltopituudella, nauretaan samoille jutuille, ymmärretään ilman sanoja jopa. Mutta kun semmoinen yhteys tulee jättimäisen eläimen kanssa, kun hevonen ymmärtää jo ajatuksesta mitä haluan, ennen kuin olen tietoisesti ilmaissut sitä mitenkään, se on taikaa. Se on ihme.

Työelämässä pitäisi ilmeisesti edetä. Luultavasti voisin, jos haluaisin. Mutta urakehitystä en nyt himoitse. Enkä onnekseni edes enempää rahaa, en nimeä, valtaa tai vastuuta, enkä tosiaankaan lisää työtä. Joku himoitsee. Annetaan se niille. Minä intohimoitsen yhteyttä hevoseen. Annetaan minulle se.

Yksi on jo kiikarissa. Pitkään olen tähynnyt, ja aina vaan hyvältä näyttää. Pian se ratkeaa. Pysykää kanavalla. Pitäkää peukkuja. Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään…